Työelämä voi olla hyvinvoinnin lähde - ei rakenneta siitä suoritusareenaa

Työelämä on parhaimmillaan voimauttava paikka, jossa toteutamme itseämme ja tunnemme merkityksellisyyttä. Sellaisena haluamme sen varmasti myös pitää, eikö vain? 

On ilahduttavaa, että työssä koetaan keskimäärin olevan edelleen selkeästi enemmän voimavaroja kuin kuormittavia vaatimuksia – asian osoittavat sekä Baronan Työelämätutkimus että TTL:n seurantatutkimus. Jatkuva työelämän muutostila kuitenkin haastaa hyvinvointia ja 58 % työssäkäyvistä kokee kuormituksen lisääntyneen.  

Tässä kohtaa on meidän työnantajien syytä pysähtyä pohtimaan: jos työelämästä tulee pelkkä selviytymistaistelu, olemmeko vaarassa menettää sen voimauttavan ytimen? 

Nykyisessä työmarkkinatilanteessa, jossa työnantajilla on enemmän valtaa, voi syntyä kulttuuri, jossa mielenterveyden haasteita ei oteta riittävän vakavasti ja työntekijät kulutetaan loppuun. Ajattelumalli, että uusia tekijöitä löytyy aina, ei ole kestävä eikä vastuullinen.

Jotta työpaikat eivät muuttuisi uuvuttaviksi suoritusareenoiksi, on mielenterveydestä huolehdittava yhtä systemaattisesti kuin muista työhyvinvoinnin osa-alueista. Vastuun ei tule olla vain yksilöllä – tarvitaan yksilöllistä johtamista ja myös ymmärrystä siitä, että kuormittavuuden kokemus on aina henkilökohtainen. 

Mielenterveyden tuen tulee olla ennakointia, ei vain ensiapua 

Mielen tulisi pysyä kasvavien vaatimusten matkassa, eikä työ ole ainoa elämänalue, joka vaatii voimavaroja. Liian usein tuemme yksilöitä vasta silloin, kun he jo kompuroivat. Mitä jos nähtäisiin mielenterveyden tukeminen ennakointina, aivan kuten muutkin työpaikan kehitystoimet? 

Aluehallintoviraston podcastissa nostettiin esiin, kuinka fyysiset "läheltä piti" -tilanteet työelämässä otetaan vakavasti – irronnut kynnys korjataan ja lattialla oleva vesi mopataan pois. Mielenkiintoinen kulma oli se, että mielenterveyden "läheltä piti" -tilanteisiin tulisi suhtautua samalla vakavuudella ja kannustaa henkilöstöä kertomaan niistä avoimesti.  

Muutama asia, jotka kannattaa omaksua: 

• Aktiivinen havainnointi: Esihenkilöiden kouluttaminen havaitsemaan ja käsittelemään mielenterveyden kuormitustekijöitä jo varhaisessa vaiheessa. 
• Avoin keskustelukulttuuri: Jaksamisesta puhuminen ilman leimautumisen pelkoa. 
• Konkreettiset tukitoimet: Panostaminen perehdytykseen, mahdollisiin yksilöllisiin ratkaisuihin, joustaviin työjärjestelyihin ja palautumisen tukemiseen. 

Samalla muistuttaisin, että työssä voi suoriutua erinomaisesti, vaikka kamppailisi mielenterveyden kanssa. Avoin keskustelu ja tunteiden näyttäminen helpottaa tuen tarpeen tunnistamista, ehkäisee uupumista ja vähentää turhia irtisanoutumisia. 
 

Ei lannisteta nuorten intoa tulla työelämään 

Nuorilla mielenterveyden haasteet korostuvat, koska fyysistä jaksamista riittää. Työelämä voi silti tuntua painekattilalta, jossa pitäisi heti olla valmis ammattilainen ja löytää oma paikkansa – Nuorisopulssi kertoo, että paine menestyä on monella kova. 

Muistetaan, ettei nuorten elämää tässä ajassa voi verrata edellisten sukupolvien kokemuksiin eikä haasteita kuitata toteamalla, että "ennenkin on pärjätty". Tärkeää on luoda työkulttuuria, jossa arvostetaan kaikkien näkemyksiä ja sallitaan oppiminen ja kasvu.  

Varsinkin ensikertalaisilla iso osa energiasta kuluu työelämätaitojen opetteluun, mikä näkyy myös Baronan Hyvinvointitiimin havainnoissa. Yli 40-vuotiaat kokevat voimavaransa nuoria paremmiksi – voisiko eri-ikäisten yhteistyötä hyödyntää osaamisen ja ilmapiirin vahvistamisessa? Kokeneemmat voivat tukea uusia tulijoita, ja samalla tuoreet näkökulmat rikastuttavat työyhteisöä.  

Oppiminen ei lopu koskaan 

Työelämässä on läsnä jatkuvan oppimisen vaatimus, joka koskettaa niin nuoria kuin kokeneitakin. Alanvaihtajilla haasteena on löytää paikkansa uudessa roolissa – Työelämätutkimuksen mukaan 36 % työssäkäyvistä harkitsee jo nyt uutta uraa ja 42 % uskoo vielä vaihtavansa alaa.

Työelämän tulisi mielestäni olla kasvualusta, ei selviytymistaistelu. Rekrytoinnissa ei pitäisi etsiä vain valmiita huippuammattilaisia, vaan antaa mahdollisuus myös niille, jotka ovat vielä matkalla. Työhön tulisi voida astua keskeneräisenä ja kehittyä siitä eteenpäin. 

Tarvitsemme myös armollisuutta – itseämme ja toisiamme kohtaan. Tämä ei saa jäädä sanahelinäksi, vaan esihenkilöiden on asetettava tavoitteita, jotka aidosti tukevat hyvinvointia.  

Ajattelen, että paljon on kiinni siitä, voiko työssään tuntea tulevansa aidosti hyväksytyksi sellaisena kuin on. Kun energia kuluu kulissien pystyssä pitämisen sijaan työhön ja siinä kehittymiseen, hyödyt koskevat yksilöiden ohella kokonaisia työyhteisöjä.