Yhdessä ymmärrämme enemmän

Istun tätä kirjoittaessa Manilassa hotellihuoneessa, ja lämpöä ulkona on 27 astetta. Ikkunastani avautuu näkymä liikekeskukseen, korkeine torneineen, jossa kansainväliset yritykset tuottavat globaalisti palvelujaan. Hieman kauempana, näkymä muuttuu. Näkyy köyhyyttä, ulkoista hyvinvointia hyvin vähän. Tästä huolimatta kohtaan kaikkialla iloisia, hymyileviä ja kohteliaita ihmisiä. Siitä tulee hyvä mieli. Vahva palvelukulttuuri näkyy kaikkialla. 

Filippiiniläiset ovat perhekeskeisiä ja erittäin yhteisöllisiä. Jos he lähtevät toiselle puolelle maapalloa, heidän siteensä sukuun ja perheeseen eivät katkea, vaan pysyvät yllä monin eri tavoin. 

Siksi tuntuukin pysäyttävältä pohtia länsimaisesta näkökulmasta tätä hetkeä ja aikakautta, jota leimaa korostunut yksilön oikeuksien ja tarpeiden huomioiminen. Se näkyy ympärillämme niin julkisessa keskustelussa, kuin yritysten ja perheiden sisällä. Pauhaamme sananvapaudesta ja jokaisen oikeudesta mielipiteeseen. Ei väliä, vaikka loukkaisimme muita. Tärkeintä, että voin sanoa ja toimia kuten minulle parhaiten sopii.  

Toki monet meistä haluavat lisätä monimuotoisuutta ja ymmärtää erilaisuutta – välillä tosin valiten, missä määrin erilaisuus on hyväksyttävää. Toiset meistä taas eivät halua muuta kuin palata vanhaan, koska mikään ei ole muuttunut parempaan suuntaan.

Miten me maailman ymmärrämmekään, tämä kaikki eripura näkemysten välillä heijastuu myös poliittiseen keskusteluun ja niihin päätöksiin, joilla on kauaskantoisia seurauksia sekä yhteiskunnan että yritysten ja yksilöiden näkökulmasta.

Aikaa ei tule hukata kehityksen hidastamiseen 

Käytännössä tämä näkyy esimerkiksi sote-alalla, jossa edelleen vuosikymmenten jälkeen ei osata lähestyä haasteita ratkaisukeskeisesti vaan aikaa tuhlataan näkemys- ja arvomaailmaeroihin. Mikä on julkisen ja yksityisen puolen rooli palvelujen tarjoamisessa? Voidaanko hoitajia rekrytoida ulkomailta, mikäli työntekijöitä ei löydetä Suomesta? Onko vuokratyöntekijöiden käyttö oikein? Kuka hoitaa kohta vanhukset ja sairaat, kun meiltä ihan oikeasti loppuvat tekijät kesken? 

Eri aloilla alati kiristyvä työvoimapula on ilmeinen ja selvä. Samaan aikaan nuorten pelot työelämästä on tunnistettu ja huoli esimerkiksi mielenterveyshaasteista kasvaa. Usealle ryhmälle, kuten työttömille, vanhempainvapaalla oleville, opiskelijoille tai eläkeläisille työn tekeminen ei ole kannattavaa tai ainakaan taloudellisesti kannustavaa.  

Näistä hyvin selkeästi tunnistetuista haasteista huolimatta emme kykene löytämään ratkaisuja, vaan keskustelu velloo, kompastelemme poliittisissa pullonkauloissa, rakenteellisissa ja lainsäädännöllisissä ongelmissa. Lopputulemana kilpailukykymme ja hyvinvointimme vain huononee entisestään. 

Yhteinen tavoitteemme edistää kaikkien hyvää 

Jos mietin filippiiniläisiä ja näitä kokemuksia, mitä olen saanut vieraillessani täällä, tunnen vahvasti, että tapamme ajatella niin yksilökeskeisesti on johtanut meidät tähän. Jos aidosti haluaisimme toisillemme ja tällä yhteiskunnallemme hyvää, meitä ajaisivat eteenpäin yhteiset tavoitteet. Ongelmana kun ei lopulta ole erilaisuutemme tai se, että olemme asioista eri mieltä. Ongelmana on se, että emme kykene olemaan niistä kaikkein tärkeimmistä samaa mieltä.  

Olemme kuin yksittäisiä pyöräilijöitä tienristeyksessä, jossa emme tiedä mennäkö yli vai väistää ensin autoilijaa. Koska pelkäämme mitä yli menemisestä seuraa, emmekä tiedä kumpi väistää, olemme jähmettyneet paikoillemme. Ja niin myös ne lukuisat muut risteyksen eri puolin. Jos päättäisimme, kumpi risteyksessä ensin väistää ja toimisimme niin, olisimme jo pitkällä kehityksessä. 

Tarvitsemme tekoja, ei vain keskustelua 

Meidän on saatava poliiittiset päätöksentekijät sekä koko elinkeinoelämä yhteiseen rintamaan, sellainen henki päälle, että nämä asiat ratkaisemme nyt yhdessä. Teemme työnteosta asian, jota ihmiset haluavat, jaksavat ja ovat motivoituneita tekemään.  

Muutamme byrokratiaa niin, että se palvelee etujamme pitkällä aikajaksolla. Emme sulje silmiämme eriarvoistumiselta tai uusien keinojen mukanaan tuomilta haasteilta. Emme rakenna fyysisiä emmekä henkisiä muureja ympärillemme, emmekä edistä mitään sellaista, joka vie meitä kohti vanhaa maailmaa.  

Katsomalla ympärillemme näemme, kuinka kehityksen pysäyttäminen on vain veristä sotaa vailla todellista halua muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. 

Lähimmäisten ajattelu ei ole minulta itseltäni pois. Tämä ajattelu vahvistuu, kun mietin niitä työntekijöitämme, jotka ovat lähteneet Filippiineiltä ja haluavat muistaa perhettään joko tukemalla heitä Suomesta käsin tai pyrkimällä saamaan heidät luokseen Suomeen. 

Olisiko meidänkin aika kääntää huomio itsestämme kohti muita. Ylitetään tie yhdessä.